WGC2012 15m, 18m and Open class, Uvalde.

  • Go to gallery ->

    Pics: 5.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 6.-7.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 8.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 9.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 10.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 11.8.2012

  • Go to gallery ->

    Pics: 12.8.2012

Saturday 4th August

It's was anyway a long day: I woke up at 04:15 from home, met Wille and Päki at the airport in the morning, we flew to Frankfurt, got a flight to Houston, and arrived to USA at 13:35 (or so) local time. We had some kind of discount-tickets (of course I know the system but won't tell it here) so we had exciting moments at the Frankfurt airport, since for awhile it looked like there is not enough space in the plane for us. If the plane would be full, we would have to travel in the business class. Unfortunately the solution wasn't that positive...anyway we got in the same plane, but in the Economy class, and 20 rows between all of us. Somehow I managed to make arrangement with the girl next to me who was travelling alone...This might be a long story, so for now I'll stop here and will say that I went to bed about 5:00 Finnish time. So it was really a long day.

Sorry, got writing this so late, that it's easier to write in Finnish. Hope you can anyway enjoy the pictures...

Joskus viime vuonna Nuorten MM-kisojen jälkeen jäin miettimään mitä sitä tekisi ensi vuoden elokuussa (eli siis nyt), kun Saksan reissuja ei enää olisi luvassa. Silloin alkoi kyteä ajatus että olisi kiva käydä piipahtamassa MM-kisoissa, Uvaldessa, Texasissa. Varsinkin kun osa junnukisojen tutuista oli menossa sinne myös.

Matkaseuraa oli vähän vaikea löytää, ja entisten kokemusten perusteella en lähde enää kisoihin turisteilemaan yksin. Tämä periaate siksi, että kisajoukkueet on yleensä niin tiiviisti yhdessä ja muodostaneet omat rutiinit ja päiväkuviot, ettei yksittäiset turistit oikein sovi siihen sekaan.  Tyttöystävät ja perheet on ihan luonnollinen osa kisajoukkueita, mutta irtolainen aina jää vähän häilymään porukan ulkopuolelle. Riippuu tosin porukasta ja kisasta. Jos turisteilemassa on jo muutaman hengen porukka, juttu toimii ihan eri tavalla, toisista on seuraa ja kisajoukkueiden luona voi hengailla porukkana ja lähteä tekemään omia juttuja kun siltä tuntuu. Kokemus on tullut myös kisojen järjestämisestä, silloin kun on organisaatiossa mukana, jotenkin kaikki kisan ulkopuolella olevat ihmiset ja asiat jää ulkopuolelle. Syytä en oikein tiedä, niin se vaan on - kisasta toiseen.

Jossain vaiheessa mahdollisesta Uvalden reissusta oli juteltu mm. Willen kanssa, mutta silloin kavereiden loma- ja rahatilanteet oli aika surkeat ja näytti vahvasti siltä että kisoja pitäisi seurata kotoa käsin. Joka tapauksessa merkkasin Uvalden kisat kesän menokalenteriin, toivoen että jostain löytyisi matkaseuraa. Niinhän siinä kävi että Wille ja Päki päättivät sittenkin lähteä Uvaldeen. Wille oli saanut yllättäen töistä kehotuksen pitää lomaa, ja Päkillä sattui olemaan lomaa muuten vain.  Pääsin mukaan seuraan sillä ehdolla että olisin kiltisti :-) Onneksi pystyin säätämään töihin reilun viikon tauon ja matka oli siis mahdollinen.

Lauantai 4.8. – matkaan

Lähtö oli lauantaina 4.8. ja treffit lentokentällä n. klo 5.30 aamulla. Sehän oli jo etukäteen selvä, ettei nukkumisesta tulisi mitään edellisenä yönä – siksi päätin torjua lähtöstressiä ja tilasin taksin etukäteen jo edellisenä iltana. Taksi tuli ajoissa viiden aikaano ja matka saattoi alkaa.

Oltiin päätetty mennä turistiluokassa, koska matka olisi päivällä ja täyden koneen kestäisi gin toniceja siemaillessa. Frankfurtin lento meni mukavasti yhdessä rivissä istuen varauloskäynnin kohdalla. Frankfurtissa sitten hakeuduttiin turvatarkastusten ja muiden mutkien läpi Houstonin portille, matkalla ostin Imodiumia jotta sitä ei tarvitsisi, sekä vähän juomia kuten Jekkua ja viskiä. Voit varmaan arvata kenelle Jekku tuli ;-) Sain hienot jekkulasitkin. Sitten etsittiin baaria jossa voisi viettää odotusajan, mutta sellainen löytyi vain portilta ja niin päädyttiin juomaan GT:t vessan oven viereen. Vaihdettiin tosin paikkaa aika pian, kun vaan kolme lähekkäin olevaa paikkaa löytyi. Se tuntui olevan aika haasteellista, koska meidän Airbus 380 matkustajat tykkäsi varata tuolin myös a) kassille b) toiselle kassille c) puolisolle d) puolison tavaroille e) lapselle f) lapsen leluille g) lapsen kasseille h) lapsen nukkumiselle.

Tässä vaiheessa oli jo selvä että kone olisi täynnä eli meille stand by-lippulaisille saataisi sitten jotkut penkit. Istuinpaikkatiedot tulisi aikanaan näytölle ja nimilistassa meitä ennen oli jo muutama muukin odottaja. Vähän eläteltiin jo toivoa, josko satuttaisi pääsemään businekseen. Valitettavasti kävi se huonompi vaihtoehto ja päädyttiin ympäri konetta. Wille sai käytäväpaikan jostain rivin 56 tienoilta, minä paikan niin keskeltä riviä kuin voi saada riviltä 66 ja Päki keskipaikan jostain 88 rivin tienoilta. Höh, ja tässäkö sitten pitäisi nököttää 10 tuntia, toisella puolella hiljainen vanhempi pariskunta ja toisella puolella nyyhkivä meksikolaistyttö, jonka rakas ilmeisesti jäi Saksaan.

Koneessa oli jo heti aluksi paikkojen vaihtosäätö ja päättelin että jos porukasta kaksi kerää yhteen, niiden voisi olla helpompi siirtyä kolmannen luokse. ”Katjan järjestelytoimisto” iski heti kun turvavyövalo sammui, ja meksikolaistyttö pääsi Willen käytäväpaikalle ja Wille tuli riville 66. Ajateltiin sitten siirtyä Päkin luokse. Mutta eipä se onnistunutkaan, meillä ei oikein ollut mitään millä käydä kauppaa, koska mahdolliset vaihtajat istui ikkuna- ja käytäväpaikalla – ja sitä paitsi olivat unten mailla jo siinä vaiheessa.

Nautiskeltiin siinä sitten juomia ja ruokia ja itse perehdyin viihdejärjestelmän sisältöön ja löysin sieltä useita hyviä leffoja. Päki kävi välillä hengailemassa meidän luona ja Wille ja me käytiin vuorollaan Päkin luona, joka oli unten mailla aika usein kun miestä kävi kurkkaamassa.

Oltiin täytetty viisumin korvaava ESTA-lomake hyvissä ajoin, ja muutamaan kertaan meiltä kysyttiin että olemmehan tehneet sen. Kyllä vaan, kaikki kunnossa. Koneessa jaettiin myös tullauslaput täytettäväksi: kuka olet, missä asut, mihin menet, oletko sairas, onko pyssyjä mukana, oletko vanki tai muuten vain sekopää jne.

Houstonissa tuli sitten vastaan lämmin ilma, sekä maahantulokuviot. Hallissa oli useita satoja ihmisiä meitä ennen, Euroopasta tuli pari isoa konetta samaan aikaan laskuun. Toinen niistä oli KLM:n kone Amsterdamista jossa Jeroen Kroonin piti olla myös. Oltiin ajateltu Jeroenin kanssa että "kyllähän me nähdään sitten matkalaukkuja hakiessa". Totuus vaan oli vähän toinen. Saatiin nimittäin seisoskella yksi reilu puolituntinen hallissa mutkittelevassa jonossa ja odottamassa että päästään kukin vuorollaan kuulusteltavaksi. Päki oli mennyt edellä ja kertonut matkustavansa kavereiden kanssa ja viittilöi meidän suuntaan. Minun kohdalla univormumies vaan haukotteli ja pyysi laittamaan sormet kuvauslevylle (ensin sormet, sitten peukku) ja katsomaan kameraan *haukotus*, leimasi tullilapun ja antoi mennä. Wille joutui hieromaan sormiaan useamman kerran kuvauslevylle, kun jäljet eivät tahtoneet onnistua millään.

Seuraavalla luukulla tullilappu otettiin pois ja se siitä, kukaan ei kysynyt mitään ESTA-lomakkeita tai vastaavia. Ehkä tiedot on ylhäällä tietokannassa tai jotain… Sitten vaan laukkujen nouto ja hämmästelemään mistä löytyy shuttle hotelliin. Jotenkin elävästi tuli mieleen Pariisin hotellishuttlejen säätö, ja tiesin että tässä ei muu auta kuin odottaa, shuttle tulee sieltä aikanaan (jos tulee, tai sitten otetaan taksi). Istuskelin sitten helteisessä parkkihallissa jossa busseja tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, matkavaatteissa eli farkuissa oli kohtalaisen lämpöinen olla. Autot ja sinne tänne menevät ihmiset yhdessä lämmön kanssa loi aika eksoottista fiilistä verrattuna suomalaiseen vastaavaan paikkaan ja totesin pojille että ”nyt ollaan kaukana Suomesta, pojat”.

Wille oli varannut hotellin läheltä kenttää, päästiin id-hinnalla Country Inniin. Shuttle pysäytti ensin rakennuksen toisessa päässä olevan hotellin oven eteen ja tietysti marssittiin ovesta sisään. Hämmästys oli suuri kun varausta ei löytynytkään, ja sitten alkoi hiipiä taju päähän että seinässä on Comfort suites tms. hotellin kyltti, eikä suinkaan Country Inn. Onneksi täti osasi neuvoa että meidän varaus on varmaankin hotellista joka on talon toisessa päässä tai itse asiassa toisesa samannäköisessä rakennuksessa. Sinne siis. Huoneet löytyi, ja sänky oli sopivan suuri, mutta ilmastointi piti kamalaa meteliä. Tässä vaiheessa pojilla alkoi olla jano ja minulla hinku altaalle, joten päätettiin käydä dippaamassa itsemme hotellin altaaseen. Allas oli itse asiassa talon alla, mutta sen vieressä saattoi pötkötellä auringossa. Siinä me suomalaiset maattiin, hämmästeltiin yli lentäviä isoja koneita ja mahtavia meteleitä ja annettiin matkasta rasittuneiden vartaloiden levätä lämmössä. Paha pettymys vaan oli, ettei hotellissa ollut minkäänlaista tarjoilua, oluet jäivät siis saamatta.

Hotelli oli tosiaan keskellä lentokentän ympäröivää aluetta, ja hotellin asukkaat varmasti suurimmaksi osaksi vain siellä nukkuvia bisnesmiehiä tai lentomiehistöä. Joten baareja tai muuta viihdykettä ei ollut näköpiirissä ihan lähellä.

Uimisen jälkeen käytiin ottamassa päiväunet ja kävi jotain sellaista mitä ei ole käynyt koskaan tähän mennessä. Ensinnäkin olin laittanut herätyksen puhelimeen reilun tunnin päähän. En ollut kuullut sitä, vaan puhelin herätti uskollisesti kuuden minuutin välein. Olihan mulla korvatulpat päässä, mutta niin on aina muulloinkin ja puhelimen herätys kuuluu niiden läpi. Pojat oli myös lähettäneet tekstarin joko olen seinän takana hereillä, viestiä en tietenkään  kuullut koska puhelin oli äänettömällä, sen lisäksi pojat oli yrittäneet soittaa hotellin puhelimella, jota myöskään en kuullut. Jotenkin vaan sattui niin, että havahduin hereille ja samalla kuulin vienon koputuksen oven takaa. Wille siellä tiedusteli josko olen vielä hengissä. Kyllä vaan, valmiina syömään! Mutta se täytyy sanoa etten ikinä ole nukkunut yhtä sikeästi, paitsi todella harvoin on ukkoset jääneet kuulematta. Ehkä kroppa tällä kertaa luuli että on yö...

Hotellin virkailija neuvoi meille ruokapaikan, Holiday Innin vieressä on ravintola, menkää sinne. Sinne saattoi onneksi kävellä, tien varrella oli toimistotaloja ja tie kulki ison moottoritien yli. Ravintola oli Good eats tai vastaavaa, ja ruoka oli täyttävää. Tässä vaiheessa tajusin että ruokalista pitää lukea kunnolla, jostain aina löytyy tieto mitä annokseen sisältyy automaattisesti ja mitä pitää tilata erikseen. Ja muistilappu itselle: handmade steak tarkoittaa jauhelihapihviä. Ruokaa oli paljon mutta maku oli jossain muualla, tai ehkä oma makuaisti oli jäänyt johonkin aikaeron vuoksi. Toinen muistilappu itselle: vedessä on aina liikaa jäätä, yritä muistaa pyytää juomat ilman jäätä.

Otettiin vielä lasilliset hotellihuoneessa, pojat oli napanneet näköjään viskiä kohtalaisen siivun ennen ruokaa :-P No, tämähän on loman aloituspäivä, ehkä skoolailu on hyväksyttävissä.

Sunnuntai 5.8.2012 – Nasa space center ja Uvaldeen

Aamulla odoteltiin aamiaisen alkua ja päästiin syömään hyvin ilmastoituun tilaan. Kolmas muistilappu itselle: ota pitkähihainen paita mukaan jotta tarkenet sisätiloissa. Aamiainen oli vähän surkea, näytti siltä että c-vitamiini löytyisi tuoremehusta, muu ruoka oli joko valkoista (maito, jogurtti) tai keltaista (murot, leivät ja muut leivonnaiset, muna, keksit). Kasviksista saisi vaan unelmoida, hedelmien virkaa toimitti hyvin vahatun näköiset punaiset omenat, niitä jota miellä ostetaan jouluna koristeeksi pöydälle ja jotka ei mätäne koskaan. Ja miksi täällä syödään kertakäyttöastioista, vielä sellaisista styroksin tyyppisistä astioista? Hohhoh, oiskohan kuitenkin ekologisempaa tiskata astioita?

Jossain vaiheessa sitten lähdettiin kohti autovuokrauskeskusta, paikkaa jossa kaikki autovuokraamot on saman katon alla. Jäätiin miettimään miksei missään kerrota hintoja, ne olisi vissiin pitänyt etsiä netistä tai kysellä jokaiselta tiskiltä erikseen. Päädyttiin Alamoon ja kun hinta alkoi muodostua, tuntui kuin olisi ollut Ryanairin tiskillä: auto xxx $, vakuutukset xx $/pv, nimetyt kuskit xx $/pv jne. Päädyttiin sitten siihen että Wille on ainoa nimetty kuski ja otettiin vaan minimivakuutukset.

Oltiin päätetty käydä katsomassa NASA space center (Houston, we've had a problem here). Hotellin ala-aulasta löytyi paikan esite (alennuskuponkeineen). Ja koska olin ladannut Texasin kartan kännykkään, pääsin myös navigaattoriksi pelkääjän paikalle. Kun auton (Chevy Impala) ilmastointi ja radion nappulat oli käyty läpi, lähdettiin matkaan. Valitettavasti vaan navigaattorit (minä ja puhelin) ei tiedetty täsmälleen missä Nasa space center on, esitteessä luki ympäripyöreästi Hobby airportin eteläpuolella, osoitteesta ei siis ollut mitään tietoa. Vähän meni pyöriskellessä Hobby airportin lähellä, hämmästellessä isoja teitä, huonoa viitoitusta avaruuskeskukseen. Oltiin pikkuisen aiottua myöhemmin perillä, puoli tuntia keskuksen avaamisen jälkeen. Navigaattori (minä), vähän häpesin etten saanut luotsattua meitä perille ihan *naps* vaan. Mutta paikka löytyi helposti kun Päki oli löytänyt osoitteen netistä. Mihin sitä oltaisi päädytty ilman puhelimia? Todennäköisesti hankittu parempi kartta ja otettu selvää paikan tarkka sijainti.

Keskuksessa katsottiin yksi hengennostatus-elokuva, tutkittiin kuukiviä, harjoituslaboratoriota ja käytiin kiertoajelulla avaruuskeskuksen alueella. Päästiin myös Houstonin johtokeskukseen vierailijoiden ”katsomoon”, nähtiin restauroitu Saturn V ja hämmästeltiin amerikkalaista menoa. Meistä otettiin kuvat ennen kiertoajelua ja paketilla rahastettiin aika hurjasti. Wille sen kuitenkin lunasti, saa nähdä miten paketti jaetaan.

Sitten lähdettiin ajamaan kohti länttä, Uvaldeen. Hämmästelin joka paikassa näkyviä pikaruokapaikkojen kylttejä ja aloin ymmärtää amerikkalaisia ohjelmia joissa puhutaan ylipainosta. Jotenkin vaan itsellekin tuli kamala tarve syödä ja sinkoilla pikaruokapaikasta toiseen, niin houkuttelevilta kaikki mainokset tuntui. Oltiin onneksi syöty avaruuskeskuksen syöttölässä (salaattia) – joka ei maistunut miltään. Kolaa tuli melkein litra yhteen medium-kokoiseen purkkiin ja jäätä siitä oli melkein puolet. Myöhemmin opin että isot jääkasat voi pitää purkissa ja kaataa niiden sekaan autossa lämmennyttä vettä. Jäät ei sula niin nopeasti etteikö niitä ehtisi käyttää myöhemmin hyväksi. Näppärää.

Päästiin Uvalden kentälle juuri maaliintulojen aikaan, ja tehtiin se mitä ihminen osaa tehdä kun se pääsee lentokentälle pitkän ajomatkan jälkeen: etsiytyy kuppilaan ja menee kaljalle tietysti, katsomaan maaliintuloja. Kuppilan virkaa toimitti iso teltta, samaa tyyliä jota suviseuralaisetkin käytti Räyskälässä. Olut oli kylmää ja halpaa ($2), oltiin paikalla juuri ”happy hour” aikaan. Hämmentävää vaan oli, ettei tuttuja juuri näkynyt. Toki Ritz oli kirjoittamassa juttuja, kohta aussit tuli (Mandy Temple, Mike Maddocks ja Alex), mutta eipä niitä muita tuttuja juuri näkynyt. Paikka oli iso, mutta ei siellä oikein ollut ketään. Hämmentävää. Syynä oli varmasti se, että koneiden pysäköinti oli kentän toisella laidalla. Kun koneet oli laitettu helteisessä ja hiekkaisessa säässä parkkiin, eihän ihmiset tulleet toiselle laidalle kaljalle vaan häipyivät kuka mihinkin, ilmastoituihin tiloihin ja altaalle – ja syömään. Varisnkin kun "kuppilaan" tuloa varten olisi pitänyt kiertää kenttä ensin ulkopuolelta, kun parkista ulos ajettaessa oli jo matkalla takaisin hotelliin.

Illalla käytiin kirjautumassa hotelliin sisälle, seuraava yö oltiin Holiday Inn Expressissä. Taas sänky oli leveä ja ilmastointi piti meteliä. Sen jälkeen oli aika etsiä ruokaa, tien toisella puolella näytti olevan Oasis Outback, ja Outbackista Willellä oli hyviä kokemuksia edellisiltä Jenkkilän reissuilta. Valitettavasti paikka oli kiinni sunnuntaina – opittiin myöhemmin että se on vain lounasaikaan auki ja nimi on harhaanjohtava eli kyseessä ei valitettavasti ole sama Outback-ketju.

Hotellin virkailijan avustuksella päädyttiin ison tien toiselle puolelle kävelymatkan päähän Applebee’s:iin syömään. Paikka oli aivan täynnä ja näköjään tämä oli sitten se kentän kuppila. Kaikki oli täällä – tai ainakin suuri osa tutuista. Suomalaiset heti oven vieressä, seuraavassa pöydässä Dick Bradley ja muut tutut FAI-ihmiset, hollantilaiset oli baaritiskillä syömässä, italialaiset omassa pöydässä. Vaikka paikka oli tupaten täynnä, saatiin pöytä äkkiä. Ovella nimittäin oli tullut vastaan pariskunta jotka sanoi että paikka on täynnä ja 45min-tunnin joutuu odottamaan. Ei tosin tiedetty puhuivatko ruuasta vai pöydästä. Myöhemmin kun juotiin aperitiiveja, tajusin että meidän viereen tuli argentiinalaisten joukkue syömään ja taas vaihdettiin halailuja ja poskisuudelmia. Vähän epäkohteliaasti pompin ruokapöydästä tervehtimään tuttuja, mutta minkäs voit, kun tuttuja näkee vuoden takaa, siinä ei paljoa jaksa enää odottaa.

Meidän ruuista tuli pieni säätö, pääruuat tuli ennen alkupaloja ja sekaannusta hämmästeltiin hetki. Ruuat oli jo menossa takaisin keittiöön, mutta jotenkin tuli sellainen olo että ne viedään vain odotukseen keittiöön ja tuodaan koskemattomina takaisin kun alkupalat on saatu. Pojat alkoi kuitenkin syömään pihvejään ja heti sen perään tuli kasa sipulirenkaita ja mozzarellatikkuja. Taas Katjakin oppii: Texasissa kaikki on suurta. Ehkä ensi kerralla osattaisi tilata yksi alkupala kolmelle jaettavaksi. Päkin sipulikeitto tosin näytti inhimillisen kokoiselta, samoin pääruuat. Tosin pasta jonka sittemmin sain, oli taas mautonta mutta kyllä hyvin täyttävää. Paikan General Manager oli kuullut ajoitusongelmasta ja tuli henkilökohtaisesti pyytämään tilannetta anteeksi. Lupasi meille -50% laskusta ja kyseli kovasti voisiko hän tuoda meille jotain. Oltiin kuitenkin sillä hetkellä tyytyväisiä, ja juotiin vielä yhdet. Heh.

Ruokasäädöistä huolimatta viini (Ménage à Trois punaviini) oli erinomaista ja sitä tilattiin aina kun käytiin Applebeesissä. Onneksi illalla nukutti paremmin, tosin Chevy Chase ja amerikkalaiset elokuvat piti vähän turhan pitkään hereillä. Onneksi ollaan lomalla ilman velvotteita ;-)

Maanantai  6.8.2012 – Motel 6

Aamiainen oli edellisen toisinto, ainoa vihreät asiat oli fruit loops-murojen vihreät renkaat ja vihreät pussiteet. Omenat oli niitä samoja punaisia, ne tosin näytti siltä että ne oli tuotu esille joskus Juhannuksena.  Kävi myös hauska juttu: hämmästelin taas kaikkea keltaista ruokaa joka oli tarjolla. Lämpölampun alla oli leipäsiä, joita me sanottaisi skonsseiksi, mutta paikalliset kutsuu nimellä bisquit. Katsoin kun edellä ollut täti pisti pari skonssia lautaselle ja mätti  niiden päälle harmaata paksua sössöä, joka myös tuli lämpöaltaasta. Sen verran epäluuloinen olin, että kysyin aamiaista järjestelevältä tarjoilijalta mitäköhän kyseinen puuro mahtaa olla. Mietin että pitäisikö sitä syödä lusikallinen vai kulhollinen… Täti kertoi sen olevan kastiketta – gravy. Vieressä oli toinen rouva, hotellin vieras, joka sanoi että se menee suoraan tänne ja taputti takapuoltaan. Olihan sitä pakko maistaa ja hyvää se oli. Päki ja Wille oli jo syöneet aamiaisen, ja kun hämmästeltiin taas tuoreiden vihannesten puuttumista, pojat kehuivat hyvää lesepuuroa jota oli ollut lämpöaltaassa. Kun kyselin mistäköhän oikein mahtoi olla kyse, koska puuroa ei ollut sattunut silmään, tajusin että puhutaan siitä kastikkeesta. Kerroin sitten hihitellen että kyseessä ei ollut lesepuuro. Onneksi pöperö oli ollut hyvää! 

Hotellin allasta ei ehditty missään vaiheessa kokeilemaan. Harmi, sillä tämä yö oli kyllä sen verran kallis ($192 per huone) että kaikki mukavuudet olisi pitänyt käyttää hyväksi…Joku seurue oli ollut pulikoimassa yöllä kun menin nukkumana, aidat varmaan oli heille vain hidasteita.

Tähän pitää kirjoittaa muistoksi ihan pieni tapahtuma, joka olisi voinut päätyä huonomminkin, mutta onneksi maailmassa on kilttejä ihmisiä. Oltiin lähdössä hotellilta heti aamiaisen jälkeen pois. Huonevaraukset oli tehty minun nimellä booking.comista, ja yöllä molempien huoneiden ovien alta oli sujautettu lasku ”Quick check-out”, joka oikeastaan oli kuitti. Hetken tutkiskelun jälkeen tajusin että jos en ole ostanut mitään huoneen laskuun kuitin kirjoittamisen jälkeen, voisin poistua huoneesta ja homma laskutettaisi varauksen yhteydessä annetulta luottokortilta. No, koska olin varannut kaksi huonetta (en suostunut nukkumaan lisävuoteella ;), uloskirjautumisen aikaan menin respan tiskille tietysti kahden kuitin kanssa, molempien huoneiden siis, pojat oli jo palauttaneet omat avainkortit. Hieman meinasin mennä sekaisin mistä oikein on kyse, kun hotellin virkailija ojensi tiskin toiselta puolelta minulle luottokortin jossa lukee Pekka Halonen ja sanoi kiitos, kaikki kunnossa. Eli hetkinen, mitä on tapahtunut, kuka on maksanut ja mitä? Kortin omistajan nimi on tuttu, mutta miksi kortti oli nyt tässä? Respan virkailija selitti että huoneet oli veloitettu minun luottokortilta ja Päki vain oli sattunut jättämään oman luottokorttinsa hotellin avaimen sijaan respan tiskille. Auto oli kuumassa aamussa hotellin oven edessä että pääsin ulos, Wille ajoi ja Päki auttoi kassin takakonttiin odottamassa (olipa hienoa palvelua!), ja hämmästyi suuresti kun ojensin luottokortin takaisin omistajalleen. Selitin mitä oli tapahtunut ja Päki kaivoi lompakosta luottokortin kohdalta hotellin avaimen. Onneksi kömmähdys oli sattunut turvallisessa ympäristössä. Itse kaivelin hetkeä myöhemmin yhden paidan taskusta Country Innin hotellin avainkortin, joten ei tämä nyt kovin epätavallista ole…

Päivän ohjelmassa oli ensimmäinen briefing, joka pidettiin Southwest Texas Junior Collegen jumppasalissa. Piloteille ja joukkueenjohtajille oli omat tiimipöydät lattialla, kilpailunjohtaja ja tehtävänantaja esiintyi lavalta ja muu ”rupusakki” sai mennä lehterille eli katsomoon istumaan. Voi sanoa että halli oli ”vähän” lämmin, Fahrenheiteja oli varmaan saman verran kuin Celsiuksia tulikuumassa saunassa. Poiketen kaikista muista tiloista joissa kävin viikon aikana, tämä oli ainoa joka ei ollut tehokkaasti ilmastoitu.

Briefingissä oli kuitenkin taas aika moikata tutuja pitkän ajan takaa, ja sitten kiivetä katsomoon. Harmi vaan ettei Peter Harvey tunnu muistavan ikinä, sen sijaan vain hymyilee kohteliaasti. Pitää varmaan tehdä ensi tapaamisella jotain tosi repäisevää. Täällä briefingissä kerrataan edellisen päivän voittajat, ja päivävoittopalkinnot viedään suoraan voittajien pöytään. Sen lisäksi luetaan luokkien tilanteet eli ketkä ovat kunkin luokan kolme parasta. Kuitenkin joka välissä taputetaan, ensin yksittäisille voittajille kun nimi sanotaan ja sen jälkeen vielä yleistaputukset. Mietin itsekseni että näinhän meilläkin toimitaan. Mutta jotenkin taputuksia voisi jotenkin järkeistää, ettei mene maku aplodeista. Vai olenkohan vaan hapan akka joka ei jaksa taputtaa kädet punaisena joka välissä.

Kisojen säämies oli myös ihan tehokas, mutta Wille ainakin kommentoi että jutut on välillä kuin oppitunteja. Ehkäpä MM-kisoissa ei enää tarvitsisi luennoida niin perusteellisesti. Mutta itse tykkäsin loppuyhteenvedosta eli diasta jossa oli kaikki tärkeät lämpötilat, korkeudet ja vastaavat tiedot nähtävissä yhdellä silmäyksellä.

Tutustuin Hannahiin viime vuonna Musbachissa, ja tuli nyt näihin Uvalden MM- kisoihin töihin. Hannah oli lattiatasolla ja selkeästi etsi josko löytäisi jonkun tutun katsomosta. Löydettiin toisemme juuri samalla hetkellä, Hannah kiipesi ylös ja taas oli halausten aika :-)

Täällä hinausten alkamisajankohta ilmeisesti tiedetään hyvinkin tarkkaan jo aamulla. Ehkäpä siksi koska tiedetään missä lämpötilassa nostot alkaa ja säätila oli aina (lähes) käytännössä sama. Päivän lämpötila aamuisin heitteli muutamalla Fahrenheitilla, aamuisin oltiin jo nopeasti 80 asteen paremmalla puolella eli yli meidän hellerajan ja päivisin huideltiin 100 asteen tienoilla eli yli 37 asteen.

Briefingin jälkeen oltiin isolla teltalla hämmästelemässä päivän käytäntöjä ja taas mietittiin missä kaikki on. Vastaus: ilmastoiduissa tiloissa tai uimassa, jossa meidänkin olisi kannattanut olla. Pojat onneksi keksi tavan viilentää itseään ja hämmästelin suureen ääneen kun ensimmäiset oluet sihahti auki jo yhdentoista aikaan. Hymyilin vaan että ainii, nyt ollaan lomalla. Taisin itsekin sihauttaa yhden auki, toki katsoin olkien yli vahtiiko siellä kukaan, esim. huono omatunto, mutta mitään ei onneksi näkynyt.

Päivällä käytiin myös ostamassa tarpeellisia asioita: Katjalle punottu stetson (punottu jotta ilma kiertää ja stetson koska ollaan Texasissa), suihkusaippuaa (Oil of Olay), koko porukalle 50 suojakertoimista aurinkorasvaa ja pojille myös hatut…Päki näytti tosi hyvältä mustassa kotsassa, mutta miehen järki sanoi että musta hattu ei ole hyvä auringossa, ja se vaihdettiin samanlaiseen joka otettiin Willelle. Lopun viikkoa sitten kentällä tepasteli kolmikko: nainen isossa stetsonissa ja veljekset samanlaisissa hatuissa joissa oli pienempi lieri. Harmi vaan ettei omiin varastoihin päätynyt yhtään kuvaa itsestä texasilainen $8 punottu stetsoni päässä...eikä tainnut pojistakaan tulla yhtään kuvaa hatut päässä. Harmi.

Hatut päässä ja aurinkorasvaa naamassa painuttiin sitten katsomaan hinauksia. Meinattiin mennä gridiin kävellen, mutta liikennettä vahtinut täti sanoi, ettei hän voi sallia sitä koska ollaan kävellen liikkeellä. Täti tarkasti badget myös siinä vaiheessa, jonka Hannah oli onneksi tehnyt minulle ja hyvissä ajoin. Huom, meidän kaikkien tiedot oli annettu aikoja sitten organisaatiolle, mutta Päkin ja Willen badgeja ei saatu koko kisan aikana… Kovasti selitettiin Suomi-tiimistä, Hannahista jne., mentiin kuitenkin kiltisti takaisin autolle ja sitten päästiin kentälle. Gridissä oli todella kuuma, täällä aurinko paistaa aika pystysuorassa ja tuntui esim. että jalkapöydät jotka on sandaaleissa, vain tirisee kuumuudessa ja paistuu punaiseksi nanosekunneissa. Vaikka olin levitellyt joka puolelle huolella 50 suojakertoimista aurinkorasvaa, kuumuuden takia oli pakko pitää jalkoja aina siipien varjossa kun vain voin. Mutta koska aurinko paistoi suoraan ylhäältä, jalat piti olla heti siipien alla jotta varjosta oli jotain hyötyä. Seisoskele siinä sitten reidet kiinni siivessä. Heh. Ei muuten jalkapöydät palaneet.

Koneet lähti kahdesta lähtöryhmityksestä, 15 m ja 18 m pääradalta ja Avoin luokka rullaustieltä. 15 m ja 18 m gridiin pääsi autolla isolta teltalta käsin, mutta avoimen luokan gridiin pääsi joko ylittämällä jalan gridien välissä olevan alueen (jota ei enää saanut ylittää kun hinaukset oli käynnissä) tai ajamalla autolla kentän ulkopuolelta ympäri toiselle puolelle. En tosin ymmärrä vieläkään miksi gridistä toiseen ei voinut mennä hinausten aikana, koska hinauskoneetkaan ei laskeutuneet gridien väliin.

Joka tapauksessa koneet vietiin radan molemmin puolin nokat kohti rataa valmiiksi hinausryhmitystä varten ja puoli tuntia ennen hinausten alkua koneet siirrettiin radalle. Pilotit piti tätä käytäntöä erittäin kätevänä, koska sitten ”ei tarvitse siirtää muiden koneita edestakaisin”, mutta kyllähän siinä oli pakko siirrellä toisten koneita kun oma kone piti saada kahden muun väliin, ihan samalla tavalla kuin mielläkin. Parempi peruste tälle käytännölle olisi voinut olla se, että muiden koneiden omistajat on paikalla siirtämässä omaa konettaan tarvittaessa eteen tai taakse mikäli tilaa tarvitaan, ja siten ei tarvitse koskea toisten kilpailuvälineisiin jotta oman koneen saa siirrettyä paikalleen.

Hinaukset hoidettiin Agwagoneilla ja Pawneeilla (tuli oikein kotoisa olo), sekä muutamalla pienemmällä koneella, kuten Cessnoilla. Jokaiselle kisakoneelle oli vedetty valmiiksi oranssi hinausköysi, joka räyskäläläisittäin oli lähes pyykkinarun luokkaa. Tuntuivat silti toimivan hyvin. Hinauskoneet pudotti köyden aina ennen laskeutumista, kone tuli hinausryhmityksen eteen, uusi köysi laitettiin kiinni jonka toinen pää oli jo kiinni kisakoneessa ja taas mentiin. Hinaukset hoitui aika ripeästi, sanotaan normaalin ripeää vauhtia, ei mitenkään erityisen vauhdikkaasti siis. Gridistä päästiin hikisinä pois, onneksi Suomi-tiimi opasti että pian on aika lähteä altaalle, ja kutsuivat meidät mukaan. Jossain vaiheessa testattiin myös ison teltan tarjoomuksia, yhdessä nurkassa oli tosiaan baari josta sai erilaisia oluita $3 hintaan sekä vesipulloja vähän edullisemmin. Toisesta nurkasta sai kokista ja muita limonaateja taalalla, sitten kolmannessa nurkassa oli muistoesineitä ja teltan päädyssä liikuteltava ”catering-vaunu” Taste of Texas. Testasin tacon fajitas-lihalla ja pico de gallolla, lisukkeena avocadoa ja juustoa, ja sen ainoa vika oli että sitä oli liian vähän.

Hinausten jälkeen päätettiin mennä kirjautumaan hotelliin sisälle ja Motel 6 löytyi päätien varrelta, heti suomalaisten asuttaman Quality Innin vierestä. Meillä oli oikein perusmotelli joita näkee elokuvissakin, tosin huoneiden sisustus oli aika moderni. Päkikin sanoi että ”en ehkä ottaisi kotiin näin oranssia seinää”. Huone oli valtaisa verrattuna mihin tahansa normaaliin hotellihuoneeseen, siinä oli kaksi parisänkyä, kaksi istuinryhmää, kylppärin lavuaari oli hassusti takaseinällä heti kaiken kansan nähtävissä, sekä kulmauksessa ihan hyvän kokoinen jääkaappi sekä mikroaaltouuni. Veski ja amme oli ihan normaalit ja lukittavan oven takana. Asumus siis ihan kunnossa. Eräät tosin valitteli sängyn kovuutta.

Luulin myös että huoneiden hintaan olisi sisältynyt aamiainen, mutta toisaalta en olisi jaksanut syödä niitä valkoisia ja keltaisia asioita joka aamu, en vaikka ne sisältyisi huoneen hintaan. Toisessa huoneessa piti varauksen mukaan olla minikeittiö - kitchenette, mutta respan virkailija ilmoitti ettei sellaista huonetta ole vapaana. No, tuskinpa me oltaisi mitään kokkailtukaan viikon aikana. Onneksi huonehinta oli ilmoitettua edullisempi. Saatiin vierekkäiset huoneet, pojat huoneessa 107 ja minä 108. Huoneiden välissä oli ovet, ja pidin oman oven suurimmaksi osaksi auki, paitsi yöllä tai jos olin suihkussa. Aina välillä visiteerattiin toistemme puolella sopimassa logistiikasta, mutta oltiin aina poikien puolella kun istuttiin iltaa. Kamoja purkaessa löytyi matkalaukusta pieni Toblerone-patukka, joka oli annettu lentokoneessa välipalaksi. Se vaan oli viettänyt päivän lämpimässä takakontissa ja oli muuttunut nestemäiseksi. Onneksi oli pysynyt sisällä paketissa.

Altaaseen pulahdus teki tosi hyvää, allas oli onneksi kunnon kokoinen ja ympärillä riittävästi tilaa lämmenneelle kisajoukkueille, sekä meille vahvistuksille. Kelluttiin mm. uimapatjoilla, itse en malttanut olla häiritsemättä muita, vaan lapsena opittu leikki ”kuinka saan pudotettua sut patjalta” on jäänyt ilmeisesti syvälle ja viattomat uhrit sai niellä kloorivettä jos eivät olleet varovaisia pudotessaan patjalta. Joukkueenjohtajaa en kehdannut häiritä, joka tuntui vetävän lippiksen naamalle ja ottavan päiväunet aina uimapatjalla. Levätkööt, raukka, raskaan työn raataja :-) Mutta olihan se hauska nähdä kun joskus vakavana kulkeva kapteeni pidättelee hihitystä ja yrittää kavuta uimapatjalle. Se oli sen verran hykerryttävä näky, että patja piti aina välillä kaataa. Tosin kapteeni tuntui luovuttavan aina yhden kaadon jälkeen. Ihmiset on nykyään niin turhan hillittyjä, etten oikein saanut vastakaikua tälle leikille. Tai ehkä oon vaan liian vanha, voivoi. Hmm..toivottavasti kellekään ei jäänyt traumoja siitä että vettä oli väärissä rei’issä, sehän kuuluu vesiurheiluun ;-) Patjalla kelluessaan Jere herätti huomiota tasaisella rusketuksella ja keräsi kehuja muiden maiden tiimien jäseniltä. Tosin huomion antajat sattui olemaan miehiä…mutta kyllähän Jere poikienkin kommentit kestää.

Altaalla nautiskelun jälkeen käytiin kentällä katsomassa maaliintuloja ja opittiin, ettei teltassa todellakaan ole ketään tai ainakaan ketään sellaista jonka tuntisi ja jonka kanssa voisi muistella menneitä kisoja tai yhteisiä kisamatkoja. Lisäksi käytiin ”vaihteeksi” Walmartissa, jossa oli jo asioitu ties kuinka monta kertaa. No, onhan paikka auki 24 h, joten sitä kelpasi käyttää hyväksi. Koska aamiainen ei kuulunut huoneen hintaan, ostettiin jogurtteja (Activiaa, hmm), nippu banaaneja, vettä, sekä appelsiinimehua. Täysin riittävä setti muutamaksi aamuksi.

Illalla käytiin kolmestaan testaamassa taas Applebee’s, koska tiedettiin missä se oli, ja koska eilisen ruokailu oli mennyt vähän metsään ja haluttiin antaa paikalle toinen mahdollisuus. Masut oli ilmeisesti täynnä hyvää texasilaista ruokaa jo ennestään, koska kaikki päätyi tilaamaan ”Painonvartijat” listalta eli annoksen jossa on alle 550 kcal. Itse tosin pidin kaloritasapainosta huolta ja vaihdoin yrttiperunat ranskalaisiin. Nythän ollaan lomalla :-P Oltiin tietysti autolla liikkeellä ja Wille ajeli urheasti takaisin motellille. Onneksi tie oli suora. Ei sillä, että Wille olisi ollut huppelissa, vaan jos olisi itse pitänyt ajaa autoa vielä lähes tuntemattomalla – vaikkakin suoralla – tiellä, pimeässä ja muutaman lasillisen jälkeen, olo ei olisi ollut ihan mukava. Jottei Wille olisi joutunut olemaan ihan kuivin suin, ja koska jet lag vielä vaikutti, saatettiin nautiskella pienet mukilliset viskiä ja jekkua ennen nukkumaanmenoa, ihan vaan sen kunniaksi että oltiin päästy lopulliseen majoitukseen eikä vielä väsyttänyt.

Tiistai 7.8.2012 – kisaturisteilua

Aamulla alkoi tuntua siltä että on pakko päästä liikkeelle, ja kun kävin sanomassa pojille huomenta, Päki kertoi käyneensä jo kävelyllä ja Willen olevan juoksulenkillä. Kävin sitten itsekin tutustumassa hotellin vierestä lähtevään asutusalueeseen, alueen tiet oli perinteistä n. 200m x 200m ruutukaavaa (joku kertoo oikean korttelin mitan niin päivitän sen tähän). Talot oli aika heppoisen näköisiä, jotka varmasti lähtisi liikkeelle jos tulisi tornado tai vastaava luonnon myllerrys. Talot ja autot oli sitä hienompia ja isompia mitä lähempänä talo sijaitsi pääkatua, ja pihat unohdettuja ja talot rähjäisiä mitä kauemmaksi meni. Pidemmällä olevissa taloissa oli myös jouluvalot edelleen asennettuna, joka tosin sinänsä on perusteltua sillä että täällähän pimeä tulee jo siinä yhdeksän aikaan. Talojen pihoilla ei tosin ollut ketään, muutamaa räksyttävää koiraa lukuun ottamatta, niin ja yksi ujo kissa löytyi myös. Puikkelehdin katuja sitten sinne tänne ja kun käännyin takaisin, mietin miten oikein löydän sen meidän hotellin poikkitien koska kaikki kadut ja kadunkulmat näyttää ihan samanlaisilta, STOP-merkkejä myöten, kaikki risteykset oli tasa-arvoisia. Löysin kuitenkin perille ihan hyvin.

Sitten mentiin briefingiin, kuten edellisenäkin aamua kuulemaan ”päivän epistolaa”. Organisaatiolla oli mukava tiedotusasia: illalla on bileet isolla teltalla, tarjolla olutta, ruokaa ja juomaa. Tervetuloa kaikki. Se oli mukava uutinen. Nimittäin sen ison teltan vieressä on myös pienempi teltta, ns. VIP-teltta. Ymmärsin että se oli ajateltu teltaksi, johon pilotit ja joukkueenjohtajat on tervetulleita aina iltaisin. Avustajat oli selkeästi hieman näreissään tällaisesta luokkajaosta. Jos vaikka mietitään suomalaisten joukkuetta, meikäläiset oli liikkeellä minimimiehityksellä eikä siinä oikein ole mukavaa jos porukkaa aletaan jakamaan ”me pilotit ja te avustajat”. Meille Willen ja Päkin kanssa oli täysin selvää, ettei meillä ole asiaa mihinkään kisaväen tapahtumiin, vaan pysytään kiltisti turisteina. Kuitenkin oli mukava uutinen että bileet olisi kaikille, ihan kaikille.

Päivä eteni kuten tähänkin mennessä, briefingin jälkeen oli aika syödä vähän välipalaa kevyen aamiaisen jälkeen. Käytiin Wendy’sissä, joka kiinnosti todella paljon ainakin minua. Tiesin että sieltä saa amerikkalaisia peruspurilaisia, Wendy’sin burgerit ymmärtääkseni onkin ihan käsite Amerikassa, kuin ruisleipä meillä. Huomattiin Wendy’sin mainos: aamiaispanini. Nam, sitä otetaan. Mutta eipä otettukaan, täti tiskin takana opasti että kello on liian paljon eikä aamiaista siis enää tarjota. Hampurilaista oli ihan pakko maistaa sitten ja olihan se hyvää, leipä vaan aikamoista valkoista höttöä, mutta ihan hyvää.

Hinausten aikaan oltiin toisen puolen gridissä eli Avoimen luokan lähtöryhmityksessä. Tällä kertaa myös Päki uskoi, ettei aurinkorasva ole vain nössöjä varten, vaan levitti kuuliaisesti ainetta itseensä. Gridissä hengattiin mm. hollantilaisen Francois Jeremiassen kanssa, joka lensi Quintuksella. Viime vuonna käytiin porukalla illallisella Nitrassa ja eräät puhuivat Quintuksesta ja Arcuksesta suut vaahdossa. Niin kuin nytkin. Monet muut kisapilotit on (ymmärrettävästi) lähtöryhmityksessä hieman hiljaisia ja omiin oloihin vetäytyviä ja sitä me yritettiin kunnioittaa, siksi lähinnä hengattiin niiden kanssa jotka erikseen kutsui ”tulkaa käymään meidän luona” tai niiden kanssa jotka ryhtyi juttelemaan – kuten suomalaiset. Eli toiset haluaa olla omissa oloissaan ja toiset on gridissä ihan päinvastaisia eli kaipaavat hälyä ympärilleen. Hämmästelin myös Russel Cheethamin hienoa ja yllättävän pikkuista kotiinpaluumoottoria, turbiinia, joka olisi melkein mahtunut käsilaukkuun. Hinaukset sujui taas normaalisti ja kameraihmiset metsästi dustdevilejä, nostoja joissa on muutama kilo hiekkaa seassa.

Teltalla katseltiin matkamuistotarjontaa ja hihiteltiin Päkin kanssa uskaltaisiko Wille viedä Katille tuliaisiksi t-paidan jossa luki ”save a horse, ride a glider”. Wille selitti, ettei kotiin kannata viedä t-paitaa koska niitä on jo yli oman tarpeen. Niin niin Wille, kyllä me ymmärretään… ;-) Hämmästeltiin muitakin elämän totuuksia, muun muassa sitä ettei paikallisista kaljatölkeistä tunnu löytyvän alkoholiprosenttia. Kaikenmaailman muut tiedot kyllä löytyy, muttei alkoholiprosenttia. Tätä tietoa etsittiin sitten koko viikon ajan, mutta asia ei missään vaiheessa selvinnyt. Ainoa olutmerkki josta tieto taisi löytyä, oli eurooppalainen olut. Tätä tutkimusta varten toki piti uhrautua ja juoda lakisääteisiä aina kun siihen oli mahdollisuus.

Päivällä altaalla oli uusia tuttuja, loppu Antin tukijoukoista - eli Mona ja Paula - oli saapunut edellisenä iltana San Antonioon josta Antti oli noutanut silmäteränsä. Oli kyllä tosi hauska nähdä lisää uusia tuttuja kasvoja hieman eksoottisemmassa ympäristössä. Ja sainpahan minäkin Paulasta sopivan ikäistä seuraa vesileikkeihin. Harmi kun muut on niin vakavia aikuisia. No okei, roiskittiinhan sitä vettä jonkun verran muidenkin kanssa…

Illaksi mentiin meille tuttuun paikaan, kentän isolle teltalle. Sinne oli tuotu jo iso ruskeavalkoinen härkä, josta tuli äkkiseltään mieleen vain rodeo. Hämmästelin vaan että kuvassa on jotain väärää, ja se varmaan johtui siitä että härällä oli satula selässä. Mietin jo ettei kai meillä ole rodeonäytöstä luvassa. Kyseessä oli kuitenkin jotain paljon kesympää, härän selkään olisi saanut kiivetä turhan korkeaan hintaan. Jäi nimittäin vaikutelma ettei sillä rahalla saanut edes kierrosta teltan ympäri, vaan pelkän kuvan itsestä härän selässä. Ympäröivällä porukalla oli tietty ihan hauskaa kun näkivät kavereidensa könyävän härän selkään. Hm.

Illan juhlien ruuasta vastasi sama putiikki Taste of Texas jonka herkkuja oltiin jo testattu teltassa hengaillessa, lupaavia juttuja oli siis tiedossa. Aluksi oli iso kasa nachoja, salsaa ja guacamolea. Hitsi, nachot oli ehdottomasti parhaita joita olen ikinä syönyt, ei mitään ”puristetaan maissitöhnää muottiin” vaan ihan oikeita tortillakolmioita. Salsa ja avokadotahna oli myös lähes mieleenpainuvia. Poiketen useista muista purjelentokisajuhlista jotka olen kokenut, täällä olutta tuli koko ajan pöytään. Sitä ei tarvinnut jonottaa, vaan sitä kannettiin jatkuvalla syötöllä niille jotka sitä tahtoi. Olut oli tummaa, mutta aika kevyttä ja jännän väristä. Meille kerrottiin että se oli jotain paikallista erikoisuutta ja se ei ollut lageria (jonka ehkä olisin voinut päätellä väristäkin) vaan se oli tyypiltään bock beer. Yritin sitten kysellä että mistä oikein on kyse. Mieleen jäi tarina että kyseessä oli sama olut jota myytiin isossa teltassa myös tölkissä ja että se on Texasilaista olutta, tehty yhdessä tietyssä kylässä. Jos ymmärsin oikein, saksalaiset oli perustaneet sekä kylän että panimon. Sepä selitti miksi olut oli niin hyvää. Me Jaanan kanssa ihasteltiin että olut oli tosiaan kevyempää ja pirskahtelevampaa kuin tummat yleensä, ja ehkä jopa läpikuultavampaa, mutta eihän me mitään kaljaeksperttejä ollakaan, joten nautiskeltiin vain mausta. Muistaakseni Jaana oli kuullut termin ”cider beer”, mutta jäi sitten vähän hämärän peittoon mistä oli kyse. Päivitettäköön se tähän jos tietoa tulee lisää.

Saatiin hyvä pöytä – yksi niistä meidän vakiopöydistä – ja pojat halusi pysyä siinä nautiskelemassa olutta ja odottaa että ruokajonon pää olisi lähempänä päämäärää. Siinä istuskeltiin hyvä tovi, nyt porukkaa oli moninkertaisesti liikkeellä verrattuna muihin iltoihin, sillä nyt täällä oli kaikki. Sen lisäksi bändi soitti hyvää musiikkia, muistaakseni CCR:ää jne. Suomi-tiimi saapui jossain vaiheessa sisään, arvatenkin parkkeerattuaan koneet ja lilluttuaan lämpimässä altaassa sen jälkeen. Tarjoomukset oli kuitenkin osattu mitoittaa oikein, ja tarjolla oli hodari kaikilla lisukkeilla eli sain chilidogin asiaankuuluvilla täytteillä, jalapenon, cocktailkurkkuja ja pussin sipsiä. Jalapeno oli vähän sama kuin säilötty paprika Nitrassa eli viattoman näköinen mutta tehoa täynnä. Jonon pään häviämistä odotellessa olin kuitenkin natustanut hyvän pinon nachoja, ja oltiin syöty hyvin päivällä, joten nälkä ei ollut iso. Jaana, joka ei syö punaista lihaa, sai illalliseksi olutta, nachoja ja jalapenoja. Juhlien tunnelma oli todella lämmin, ei pelkästään lämpötilan vuoksi, ja siksi voisin sanoa jopa onnistunut. Mutta harmi vaan ettei päästy tanssimaan. Lisäksi kaikki tiimit istui pääasiassa keskenään, myös Suomen joukkue käytti koko pöydän istumapaikat ja kukapa nyt meidän kanssa olisi tunkenut istumaan. Tämä on ihan tyypillistä, varsinkin kisojen alkuvaiheessa.

Kävin yksikseen ihastelemassa tähtitaivasta, jonka kuviot oli tietysti paljon eteläisemmät kuin meidän. Yksi, melkein tasasivuinen kolmio jäi mieleen ja jäin miettimään mikäköhän kuvio se mahtoi olla. Raahasin myös Willen ja Päkin katsomaan mokomaa kuviota, mutta en valitettavasti saanut vastausta. Netti paljasti että se voisi olla Etelän kolmio, joten olkoon se sitten se, kunnes toisin todistetaan. Lähdettiin ihan hyvissä ajoin pois, kun todettiin että väki alkaa harventua.

Mentiin vaihteeksi Walmartiin ja käytiin ostamassa vähän iltapalaa. Tällä kerta oli aikaa käyskennellä hyllyjen välissä ihan rauhassa, se on sitten ihme kun joillakin kaupassa otsasuoni pullistuu ja pitää ruveta paniikissa keräämään tavaraa kärryyn ja sitten viilettää kassan kautta ulos. Näin myöhään illalla hyllyjen välit oli ihan tyhjät ja avoimesti hämmästelin kaikkea valmista tai puolivalmista. Valmiiksi raastettuja juustoja metritolkulla, muutenkin sellaista ruokaa jota ei tarvitsisi periaatteessa valmistaa, mutta joka on pakattu yksittäispakkauksiin tai muuten helpoksi käyttää, kuten esim. hedelmänpalat, omenaviipaleet ja viinirypäleet. Siis viinirypäleitä muovipurkissa, sellaisenaan, ilman karaa. Kuinka laiskaksi ihminen oikein voi tulla, jos ei jaksa riipiä viinirypäleitä pois varresta? Eräs hieman laiskan oloinen tyyppi liikkui myös hyllyjen välissä ja sitä oli vaikea seurata naama peruslukemilla. Kyseinen ihminen oli selvästi jossain vaiheessa jäänyt nojatuoliin eikä sittemmin ole noussut siitä, syönyt ja nukkunut vain sen sijaan. Kulkuneuvona tällä miehellä oli sähkömoottorilla toimiva valtaisa tv-nojatuoli jonka päälle oli heitetty ruskea kangas. Avustaja sitten mätti ruokaa kärryihin pinotolkulla. Enempää en nyt kuvaile tässä, koska se ei ole kohteliasta. Mutta ensin näky nauratti ja myöhemmin vain alkoi säälittää.

Nautiskeltiin sitten iltapalaksi oliiveja, juustoa (palajuustoa), cocktailkurkkuja ja keksejä. Niin ja roseeviiniä :-)

Keskiviikko 8.8.2012 – rutiineja ja Jack’s Steak House

Aamulla päätin etten jaksa lähteä koneparkkiin ihmettelemään, ja pojat pudotti minut Walmartin lähelle shoppailemaan sen sijaan. Ei siellä mitään ostostaivasta ollut, muutama kauppa kuitenkin. Yksi paita jäi mieleen, mutta se harmittavasti oli vielä kiinni olevan kaupan ikkunassa. Sinne se sitten loppujen lopuksi jäi, sovittamatta, hipelöimättä, hintakin jäi salaisuudeksi.

Tytöt ainakin tietävät että jos löytää jonkun kivan tuotteen ulkomailta, sitä sitten ostetaan matkoilta lisää aina kun voidaan – tai jopa ostetaan muutama varastoon. Yritin etsiä tiettyjä tuotemerkkejä, jotka olisi itsestäänselvyyksiä Euroopassa, mutta hämmästyin suuresti kun huomasin ettei mitään niistä merkeistä ole löydettävissä Uvaldesta. Ostoksiin kului $8 ja sain hienot koon 8 valkoiset shortsit!

Kymmenen aikaan pojat tuli noutamaan briefingiin ja niin taas yksi päivä kisakentällä alkoi.

Tästä päivästä eteenpäin päivät jotenkin sulautui toisiinsa, ja päivän rutiinit oli:

herätys, aamupalaa
briefing klo 10.15
kaupassa käynti tai yleistä hengailua
grid ja hinaukset noin klo 12.00 lähtien
välipalaa, ja se lakisääteinen – tai enemmän
uima-altaalla
laskeutumiset, hengailua koneparkissa
syömään
jne.

Briefingin jälkeen oli siis vuorossa hengailua, kävin vaihtamassa uudet shortsit jalkaan. Gridissä taas opin uutta. Nimittäin tällä kertaa jalassa oli vain ohutpohjaiset valkoiset lipokkaat ja asfaltin kuumuus tunki välittömästi pohjien läpi jalkapohjiin. Piti sitten pysytellä joko pois asfaltilta tai valkoisilla kiitotiemaalauksilla. Loppuviikkoa kohden päivälämpötilat vain nousi, ja hinausten aikaan asteet alkoi jo hipoa helposti 40:ää. Eli olo alkoi olla aina vaan tukalampi ja aloin etsiytyä varjoon ja ilmastoituun tilaan aina kun voin. Juomana ei enää ollut hyvä pitää pelkkää vettä, vaan ostettiin ”rehydrate”-juomajauhetta jota sekoitettiin aina vesipulloon. Ehkä näin sitten saatiin palautettua hikoilun myötä menetetyt kivennäisaineet, mene ja tiedä. Parempi olo juomasta kuitenkin tuli kuin pelkästä vedestä.

Uima-altaalla likoilun jälkeen pojat lähti taas auttamaan Suomen joukkuetta parkkeeraamaan koneita. Itse voipuneena lämpötilasta painuin kirjan ja Willen iPadin kanssa isoon telttaan. Satuin paikalle juuri sopivasti Happy Hourin aikaan => kaikki juomat taalan halvemmalla. Hih! Ja kaiken lisäksi baarissa oli kyltti jossa mainostivat että heillä on nyt viiniä. Eipä sitä sitten muuta voinut kuin asettua lämpöiseen tuuleen, varjoon, kylmää valkoviiniä lasissa. Siinä kelpasi istuskella ja opetella iPadin saloja. Sen verran opin että tämänkin reissun olisin voinut hyvin tehdä pelkän iPadin kanssa, sen sijaan että raahasin mukana painavaa kannettavaa. Päivän aikana ei kuitenkaan tullut kuin kurkattua facebookia ja ehkä sähköposteja, ja nekin pienet nettisivusäädöt jotka tein, olisin varmasti tehnyt iPadillakin. Täytyy vissiin kirjoittaa joulupukille jos se toisi usean paksun paketin sijaan yhden ja littanan paketin :-)

Kun pojat tuli takaisin teltalle, olin juuri testaamassa vessakonttia. Kyse ei ole siitä että vessassa käynti olisi kirjoittamisen arvoinen juttu. Vaan kyse on siitä, että nyt vasta tajusin että siellä on hyvä ilmastointi ja siellä voi päivän aikana käydä viilentymässä. Tätä olisi pitänyt käyttää hyväksi jo aikaisemmin, nimittäin aloin huomata että kroppa ei enää nauti lämmöstä niin paljoa kuin aluksi, vaan sen sijaan alkaa pistää hanttiin. Ehkä en muistanut juoda riittävästi – sitä vettä siis.

Illalla päätettiin testata jotain muuta kuin Applebee’siä, ja päädyttiin rohkeasti Jack’s Steak houseen. Siinä sitten istuttiin kolmestaan, ja koko Suomi-tiimi hiipi meidän selän taakse, ilman sopimuksia, ilman ennakkovaroitusta. Hetken hämmästelyn jälkeen yhdistettiin pöydät ja näin saatiin nautiskella illallista isossa porukassa. Pihvi oli kyllä loistava, mutta aivan liian suuri. Sanoisin että paras ruoka tähän mennessä koko reissulla.

Torstai 9.8.2012 – San Antoniossa

Jäin motellille briefingin ajaksi, ja kun pojat tuli takaisin, lähdettiin San Antonioon testaamaan ostoskeskusta. Tämä oli ainakin minulle erittäin tervetullut muutos päiväohjelmaan. San Antonioon pääsee samaa tietä jota tultiin Houstonista, ja on reilun tunnin ajomatkan päässä Uvaldesta. Päämääränä oli North Star ostoskeskus, olin jo tutkaillut netistä vaihtoehtoja. Käytiin ensin tutustumassa ostarin ravintolamaailmaan. Siellä oli kaikkea tarjolla: italialainen, kiinalainen, Wendy’s, kreikkalainen, Subway ja kaikkea siltä väliltä. Hassua oli, että monen paikan edessä oli tyyppi pienen lautasen kanssa jossa oli makupaloja. Kiinalainen oli ensimmäinen maistiainen jota kokeilin, ja olin jo valmis jäämään siihen sijoilleni. Päädyttiin kaikki kreikkalaiseen ja hämmästeltiin palvelutyyliä: maksa, ota juoma, odota että kuitin numero huudetaan ja sitten saat ruuan. Numerot ei tulleet kuitenkaan ostojärjestyksessä.

Pöydässä Wille kertoi että itse asiassa briefingissä oli kerrottu että pohjoisemmassa on kehittymässä ukkosrintama, joka tulee kehittämään hankalaa säätä tehtäväalueelle. Pilotteja oli myös varoitettu etteivät he välttämättä tule pääsemään takaisin kentälle. Maaliympyrän halkaisijaksi  oli laitettu 25 km, moninkertainen normaaliin siis, tämä oli tehty vain helpottamaan tehtävän läpilentämistä. Jostain sivulauseesta ymmärsin että pojat haluaisi siksi olla takaisin kentällä mahdollisimman pian, jos vaikka joku tarvitsee apua esim. peltokeikalla jne. Muistuttivat vielä että joukkue on minimimiehityksellä liikkeellä. Jotenkin ostoshalut siinä sitten lässähti täysin. Jaa, että saman tien takaisin, miksi yleensä lähdettiin tänne jos tilanne on niin vakava?

Ostoskokemus oli melkein sama kuin eilisaamun eli hämmästelin missä on tutut merkit kuten Oil of Olay, Maxfactor, Croakies (joita piti viedä Kimmolle), Badedas (jota halusin viedä Eevalle) jne. Ei vaan kerta kaikkiaan löytynyt mitään niistä. Pitänee lähteä Lontooseen shoppailemaan. Tunnin kiertelyn jälkeen näin pojat ja pyysin vielä tunnin lisää kiertelyaikaa. Tuli jotenkin skitsofreeninen olo omista shoppailuajatuksista: Helsingissä ennen reissua ajattelin, etten viitsi ostaa kivoja vaatteita koska saan kivempia vaatteita USA:sta, ja nyt USA:ssa mietin, etten viitsi ostaa mitään koska kivempia saa Suomesta. Ja kun näin kivoja juttuja mietin vaan hyvin opetettuna tyttönä ”tuota en tarvitse, tuota en halua, kaapit on jo ennestään täynnä”. Onneksi tästä ei tullut hukkareissu ja löysin pari kivaa juttua. Tunsin itseni myös kunnon tytöksi koska olin ajallaan sovitussa paikassa ja koko ostoskiertelyyn oli mennyt vain pari tuntia.

Singahdettiin kuin tuli hännän alla takaisin kentälle, jossa sää ei ollut alkuunkaan kamala, vaan normaali aurinkoinen lämmin iltapäivä. Sain joitakin hienoja kuvia kun koneet laskeutuivat kentälle ja niiden takana oli komeita pilviä.

Illalla mentiin koko porukka sovitusti Applebee’siin. Päivällä Jaana ja Mona oli tehneet päätöksen lähteä perjantaina shoppailemaan. Näin me poikien kanssa oltaisi Maran avustajina perjantaina. Saatiin iso pöytä hetken odottelun jälkeen (eräät meistä meni baariin juomaan Gin Toniceja siksi aikaa), pöydässä hämmästeltiin ruokia, alkupaloja, kuka jakaa mitäkin ja kenen kanssa. Saatiin sitten Appetizer Sampler joka meidän oli tarkoitus jakaa Willen ja Päkin kanssa. Muonaa vaan olisi ollut lähes koko illallisen verran, onneksi Jere auttoi tuhoamaan vadin sisältöä. Ruoka upposi taas ja juteltiin tyttöjen shoppailusuunnitelmista ja hetken mietin jos olisin lähtenyt mukaan. Mutta totesin että tämän päivän kokemus oli sen verran tympeä että lillun mieluummin päivällä uima-altaalla kuin kiertelen katsomassa pillifarkkuja ja t-paitoja, joita kaikki kaupat tuntui olevan pullollaan.

Perjantai 10.8.2012 – viimeinen päivä kentällä, avustajan hommissa

Oma aamuni alkoi briefingillä, jossa kerrottiin sään olevan vielä ukkosherkempi kuin eilen. Sen vuoksi myös maaliympyrän halkaisija oli edelleen 25 km. Briefingin jälkeen kone vietiin gridiin ja Mara opasti meidät uuteen päivärutiiniin: kun kone oli saatu gridiin, oli aika pulahtaa uimaan. Miksi me ei oltu tehty tätä aiemmin? Tässä vaiheessa päivää altaan vesi oli vielä mukavan viileää. Hm.

Sen jälkeen mentiin Golden Chick-paikkaan välipalalle testaamaan paikan burgerit, jotka sai maustaa lukuisilla eri maustepussien sisällöillä mieleiseksi. Poistuessa hämmästelin (anteeksi että julkaisen tämän suorasanaisesti) tuolilta pursuavia raksamiehiä ja sitä ruokamäärää joka miesten eteen oli ladottu, muussia, friteerattua kanaa, kanahampurilaisia ja ranskalaisia. Voiko sen valkoisempaa/keltaisempaa ruokaa enää olla?

Hinaukset meni normaalin kuvion mukaan, ja sen jälkeen oli aika mennä taas uimaan. Altaalla lilluessa seurattiin aina vaan tummenevaa taivaanrantaa ja joku virallisen näköinen turvaliiviin pukeutunut mies kävi varoittamassa meitä että ukkonen lähestyy ”mutta se ei ole tornadoihin taipuvainen”. Mies sanoi vielä että ”jos kuulette ukkosen, olette liian lähellä allasta”. Altaallahan meillä oli viritettynä radiopuhelin ja korkea antenni, ja Antilta oli tullut varoitus, että Jeren kannattaisi varautua peltokeikkaan. Näiden viestien kannustamana lähdettiin ajoissa kentälle koneita vastaan. Saatiin vaan odotella kauemmin kuin luultiinkaan, hengailin Hannahin kanssa odotellessa, hämmästeltiin myös putkea jonka Antti oli vuokrannut USA:sta (putki oli aika mielenkiintoisen näköinen). Jerekin kertoi värikkäiden kielikuvien avulla mitä mieltä hän oli putkesta :-D

Ilta oli erikoinen koska taivaanranta tummeni koko ajan, koneita tuli koko ajan kentälle ja auringonlaskun myötä tuli entistä hämärämpi. Viimeisimmät koneet laskeutui muistaakseni paria minuuttia ennen auringonlaskua, siinä vaiheessa autoissa oli jo ajovalot päällä koska oli niin hämärää. Harvemminhan sitä Suomessa tarvitsee pysäköidä koneita autojen valojen loisteessa. Kentällä ei kuitenkaan satanut missään vaiheessa, mutta taivaanrannassa välähteli salamat aina välillä ja siellä täällä näkyi mahtavia sadekuuroja.

Vähän porukka arvosteli tehtävänantajaa, koska laskeutumiset oli menneet niin myöhään. Huomattiin myös että Jaana ja Mona olivat vieläkin shoppailemassa ja puhelimessa kertoivat olevansa juuri lähdössä kotiin, tämä oli siis siinä vaiheessa kun meillä oli hommat valmiina kentällä. Ilta oli tosiaan pitkällä kun oltiin valmiita, ja Suomi-joukkue meni nappaamaan jotain iltapalaa pikaruokapaikasta. Meillä oli kuitenkin viimeinen ilta Uvaldessa ja päädyttiin Jack’s Steak houseen sen kunniaksi. Tavattiin myös Russel Cheetham seurueineen, joiden kanssa juteltiin pihalla ennen ravintolasta lähtöä.

Aamulla organisaation vinkki oli taas, että isolla teltalla tapahtuisi ja Ed Kilbourne on soittamassa. Olisin tosiaan halunnut kuulla Kilbournen purjelentokantria. Mutta valitettavasti aikataulut oli niin hankalat että Kilbourne unohtui illalla ja silmissä kiilui vain pihvin kuvat.

Lauantai 11.8.2012 – Uvaldesta Houstoniin

Aamulla käytiin tuttuun tapaan katsomassa briefing. Paitsi että Hannahille oli selvinnyt eilen että lähdetään jo nyt pois, ja juteltiin tyttöjen juttuja helteessä ulkona briefingissä istumisen sijaan. Briegingin jälkeen ajateltiin mennä poikien kanssa katsomaan ”ilmailumuseota” joka sijaitsi ison teltan vieressä kentällä. Se oli käytännössä halli jossa oli muutama hieno iso kone. Pahus vaan, että ovi oli lukossa. Meillä oli sen verran hyvä ajoitus, että juuri kun oltiin poikien kanssa kolkuteltu ovea ja käännytty pettyneenä takaisin, joku ajoi pihaan ja tööttäsi kevyesti. Sepä oli museon omistaja (jos muistan oikein) ja päästi meidät ystävällisesti sisään. Täydennettäköön tähän koneluettelo ja se kone johon Willekin päästettiin ottamaan kylmät tyypit.

Oltiin jo kirjauduttu ulos hotellista ja päätettiin museovisiitin jälkeen lähteä ajelemaan kohti Houstonia ja Hilton Garden Inniä. Matkalla ei sattunut mitään omituista, paitsi että pysähdyttiin ostamaan evästä ja meinasin menettää hermot paikallisella bensa-asemalla koska olin aina väärän jonon päässä. Ensin jonoa siellä, sitten täällä ja sitten ei enää ollutkaan kaaosta alkuperäisessä paikassa. Istuin takapenkillä, (Päkille oli tullut lihasjumi takapenkillä istumisesta, minulla on näköjään enemmän kokemusta takapenkin ergonomiasta ;-) ja navigoin meidät autovuokraamon kartan ja Nokian puhelimen navigaattorin avulla suoraan hotellille. Oli tosi mukava päästä vähän ylellisempään hotelliin, vaikkei se ihan oikea Hilton ollutkaan. Hotellissa oli upottavat nojatuolit aulassa, erittäin mukava sänky (jonka kovuutta sai säätää itse) ja niin edelleen. Omituista että yö sekä tässä hotellissa että Motel 6 Uvaldessa oli samanhintaiset. Tästä sen 90 taalaa vielä maksoi ihan mielellään, mutta ei ehkä Motel 6:sta. Taisi Uvaldessa olla kisahinnat.

Pojat jäi hotellille ja itse menin The Galleriaan, jättimäiseen ostoskeskukseen joka oli ihan hotellin takana. Näin kaikenlaista, mm. pyntättyjä pikkutyttöjä, jotka oli selkeästi olleet osana jotain ostari-missikisaa, lisäksi taas niitä samoja liikkeitä mutta ei tuttuja merkkejä joita yritin vieläkin etsiä. Päädyin Victoria’s Secretiin ja voi että niiden sovitussysteemi oli sekava. Kaikki olivat tosi ystävällisiä, mutta myyjiä ja muita kimpussa hyörijöitä oli aivan liikaa. Systeemi oli varmaan tehty niin hankalaksi jotta kaikilla matameilla olisi riittänyt hommia. 100 dollaria sinne meni, ja kotiin tuli yksi alusasusetti. Ihan hienot ne on, mutta sekä ylä- että alaosa on yhden koon liian suuret. Pitää vissiin syödä lisää ja yläosaan ostaa täytettä. Jätettäköön loppukertomus sitten viinilasin ääressä kerrottavaksi.

Pitäähän helteestä nauttia kun sitä kerran on…ja Päki tekstasi juuri kun olin Luiskan (= Luis Vuitton) kaupan kohdalla ja kertoi että ovat Willen kanssa altaalla. Painuin itsekin perässä, mutta ei tämä surkean pieni lätäkkö kyllä vetänyt vertoja Quality Innin altaalle. Poreallaskin oli ”hot tub” eli vesi oli kylpyveden lämpöistä ja kuplatkin olisi pitänyt tehdä itse. Lämmintä onneksi riitti, vaikka aurinko alkoi laskea. Illan sää oli vähän epävakainen ja kadut oli märät kun päästiin syömään. Paikallinen meksikolainen sai meidän illallisrahat, kokemus ei ollut mitenkään erikoinen. Mieleenpainuva kyllä pehmeine tacoineen, mutta ei erikoinen. Nautiskeltiin vielä lämpimästä illasta terassilla ja todettiin että tähän se helle sitten loppuu.

Sunnuntai 12.8.2012 – Kotimatka

Aamulla huomasin että suurella työllä ostettu sähköadapteri on jäänyt johonkin, todennäköisesti sen stetsonin kanssa Motel 6:een. Tosin stetson jäi siivoojan riemuksi ihan tarkoituksella, adapteri ei. Sain onneksi Päkin avulla laitteet lataukseen. Aamu jatkui kuntosalilla, huomasin että on paljon mukavampi käydä tepsuttamassa crosstrainerilla ja katsella samalla MIB II-leffaa kuin kävellä helteessä ulkona autojen välissä. Hotellin ympärillä näytti olevan ihan kohtalaiset jalkakäytävät, mutta silti kuntosali tuntui kätevämmältä kuin pomppia tien yli aina sadan metrin välein. Aamupala oli onneksi monipuolisempi kuin tähän mennessä hotellien tarjoomukset, eikä onneksi tarvinnut syödä kertakäyttöastioista.

Juuri ennen kuin ajettiin hotellin portista ulos (pysäköinti oli ilmainen!), pinkaisin takaisin respaan postikortti kädessä, joka oli matkannut Uvaldessa mukana jo muutaman päivän. Hämmästyin taas kun ihmiset oli taas täysin ”emmä vaan tiedä” hengessä eli tämäkään respa ei voinut ottaa korttia lähetettäväksi koska tiskin takana eivät tienneet mitä kansainvälinen postimerkki maksaa. Siis hei, ollaan Houstonin keskustassa, eikä työntekijät tiedä mitä kansainvälinen postimerkki maksaa. Sanoisin että olisin arvostanut sitä, että olisivat ottaneet kortin ja pistäneet sen postiin ja sanoneet että se sisältyy huoneen hintaan. Ei yksi postimerkki nyt niin kallis voi olla. Olin tietty itse keskittynyt niin paljon siihen että saan hyvää palvelua, etten tajunnut antaa virkailijalle muutamaa dollaria ja pyytänyt hoitamaan asiaa. Postikortti on tätäkin kirjoitettaessa eteisen pöydällä ja taitaa mummi jäädä ilman postikorttia…toisaalta, en tainnut kertoa mummille että edes olen reissussa. No, itse asiassa olin jo kuullut että kansainvälisyydestä oltiin ihmeissään toisessa osavaltiossa ja eräät suomalaiset oli saaneet huomiota koska heillä on passit, passit, onpa erikoista!! Että kaipa sitten postikortin lähettäminen Eurooppaan voi olla vielä vaikeampaa.

Lähdettiin ajoissa palauttamaan vuokra-autoa. Hetken aikaa arvottiin taas huoltoasemalla (josta ei saa bensaa suomalaisella pankkikortilla, vaan yhden täytyy mennä sisään kortin kanssa jona aikana toinen tankkaa ulkona…näin ainakin pojat päätteli), saatiin auto tankattua täyteen ja sen jälkeen löydettiin kuin löydettiinkin kyltit Car Rental Centeriin. Auto vaan ajettiin parkkihalliin suuren jonon jatkeeksi, vuokraajalta otettiin muistaakseni vakuutus että kaikki on kunnossa ja kun oltiin kerätty kamppeemme, saatiin lähteä. Päädyttiin suureen halliin josta oltiin lähdettykin. Muistin kuinka autoin tullessa sitä Itä-Aasilaista miestä joka etsi lentokenttäshuttlea, ja nyt oltiin itse siinä samassa tilassa. Muistan kuinka mietin silloin viikko sitten että ”ensi viikonloppuna me ollaan samassa tilassa, saa nähdä mitä on tapahtunut”. Ja olihan se reissu ;-) Me löydettiin shuttle helposti, kyltit oli helpot ymmärtää ja kolme silmäparia havainnoi asioita nopeammin kuin yksi. Onneksi bussien lähtöpaikassa oli jo aikataulu josta näki mihin terminaaliin me haluttiin.

Oltiin päätetty vähän satsata paluuseen, ja oltiin varattu business-luokan liput. Näin ollen päästiin ohituskaistaa lähtöselvitykseen, ja vaikkei väkeä ollut paljoa, silti edellä menevät saivat aikaan selkkauksia. Toisaalta, eipä kannata arvostella muita sillä sain aikaan itsekin selkkauksen, ihan pienen tosin. Ensin tietysti pistin tarkastettavaksi läppärin, nesteet, hupparin, avaimet, takin, lompakon jne. eli kaiken muun paitsi sen joka oli kiinni ihossa. Hihnalle meni myös kengät. Sen jälkeen pääsin pyöröovea muistuttavaan kapistukseen, joka kuitenkin ilmeisesti oli metallinpaljastin. Piti ottaa asento ”kädet ylös!” tekniikalla ja sen jälkeen koppi (=kroppa) skannattiin ympäriinsä. Tuli erittäin science fiction-olo. Sen jälkeen kysyttiin ”katso tätä ruutua, jos sanot okei, pääset menemään ja kaikki on hyvin”. Mietin hetken että onko tää joku kompa, tuijotin näyttöä jossa luki ”juu” ja ”ei”, sitten katsoin kysyjää hämmästyneenä ja sanoin ”ok”. Näin pääsin eteenpäin, vaan en kovin pitkälle. Seuraavaksi toinen täti veti minut syrjään ja kysyi ”rouva, onko tämä teidän reppunne”, ei auttanut muuta kuin sanoa ”juu-u, onhan se” koska siinähän se Golla-reppu pötkötti, tädin tiukoissa näpeissä. Tässä vaiheessa ajattelin vielä että tämä on kiintiötsekkaus ja mitään hätää ei ole. Sitten tarkastaja-täti sanoi ”onko täällä jotain joka voisi pistää tai viiltää minua”. Mieleen tulvahti ylemmyydentunne, enhän nyt ”minä, tuhansia kilometrejä matkustanut tyyppi voisi pakata käsimatkatavaroihin mitään sellaista” mutta tyynesti kerroin tädille ettei mitään sellaista pitäisi löytyä repusta. Kun täti sanoi: ”ymmärrättehän ettette saa koskea reppuun ennen kuin olen lopettanut”, primitiivinen huoli alkoi hiipiä takaraivoon ja mietin miten reagoisin jos repusta löytyykin jotain sellaista jota siellä ei pitäisi olla. Mutisin vaan kiltisti ymmärtäväni. Ja löytyihän repusta jotain sellaista joka voisi viiltää/pistää tätiä, nimittäin kun Motel 6:ssa keräsin viimeisiä kamppeita, pitkään mukana matkustanut tarjoilijoiden viinipullon avaaja meinasi unohtua ja sujautin sen reppuun. Siinä se, tuhansia maileja nähnyt avaaja oli ison mustan turvatarkastajatädin kädessä ja kuulin sanat: ”tajuathan että tämän on jäätävä tänne”. Ymmärsin toki, täti kyllä yritti ehdottaa eri tapoja joilla tavarasta ei tarvitsisi luopua. Mutta koska minua ei sattuneesta syystä ollut saattamassa kukaan perheenjäsen, en voinut jättää pullonavaajaa portin tuolle puolenkaan. Näin sain sanoa ”heihei” Viking Linen hienolle viinipullonavaajalle, joka siis jäi Houstoniin.

Terminaalissa oli kovin hiljaista, vaikka isoja koneita olikin lähdössä valtameren toiselle puolelle - ehkä niiden lähtöön oli liikaa aikaa. Odoteltiin hetki meidän Airbus 380:a saapuvaksi, hämmästeltiin isoja ihmisiä, yritettiin käyttää ilmaisnettiä josta olisi nähnyt milloin Airbus saapuu, loppujen lopuksi päätettiin mennä baariin koska shopattavaa ei ollut. Rohkeasti yritettiin business loungeen ja onneksi sisäänottaja ei tajunnut, ettei meidän standby-lippulaisten kuulu päästä sisään. Näin minäkin pääsin vähän uusiin ulottuvuuksiin, en nimittäin koskaan ennen ole ollut missään loungessa. Pitihän ne cockatailnaposteltavat testata ja muutama ilmainen juoma nautiskella sen lisäksi, sain mm. roseviiniä jäähdytetystä lasista…hmm. Televisiossa pyöri viimeiset Lontoon olympialaisten kisat, päättäjäiset jäisivät harmittavasti näkemättä. Naposteltavat jäi mieleen niiden surkeuden vuoksi, onneksi minisandwichit oli hyviä - niistähän Amerikka onkin tunnettu.

Koneessa oli sitten ihan täpinöissäni, eteen kannettiin menukortti ja totesin että edessä on todennäköisesti yksi viikon hienoimmista aterioista. Istuskelin aivan onnellisena business-luokan tuolissa, nautin illallisesta ja katselin elokuvia. Harmi vaan ettei vieressä ollut ketään jonka kanssa olisi voinut kilistellä. Pojat istui taas exitin kohdalla. Totesin hymyssä suin että "tällä tavalla sitä kuuluu matkustaa". Saa nähdä milloin olisi seuraava mahdollisuus - siis matkustaa muuten kuin "sikaluokassa".

Maanantai 13.8. – kotiin

Yleensä otan aina taksin kentältä suoraan kotiin. Mutta nyt bussi joka kulki ovelta lähes ovelle tuli niin näppärästi että nautiskelin 40 minuuttia vielä kesäisistä maisemista ja makustelin reissua mielessäni. Olin päättänyt etten anna aikaeron vaikuttaa vaan alan heti hommiin. Aikomukset oli hyvät mutta eivät juuri onnistuneet, kuljin yhtä koomassa seuraavat kaksi-kolme päivää kuin Texasiin mennessäkin. Joten sen ainakin opin ettei valtameren toiselle puolelle kannata lähteä viikoksi, matkan pitää kestää vähintään kaksi.

Mitä muuta matkasta opittiin?

Välillä porukassa ärräpäät lensi, mutta olisiko matkustaminen hajuttomassa ja mauttomassa seurassa mukavampaa?  Eihän sellaisesta jää mitään mieleen?

Itse opin ainakin että yritän laskea viiteen, tai ainakin kolmeen, ennen kuin kommentoin mitään yleisessä tilanteessa. Saattaa olla haasteellista, sillä erinäisistä syistä johtuen olen oppinut aika omatoimiseksi ja sen vuoksi on vaikea antautua toisen palveltavaksi. 

Seuraavan kerran kun lähden reissuun, otan pienemmän kameran linssin mukaan tai sitten kokonaan pienemmän kameran, ehkä sitten tulisi otettua enemmän hauskempia toimintakuvia. Ja yksi kysymys herää mieleen – kun kaverit on kysyneet millaista oli Texasissa, vastaan yleensä ”siinähän se, kuumaa ja paljon valkoista/keltaista ruokaa”. Kuitenkin sain kirjoitettua 18 sivua tekstiä viikon reissusta. Hih!

Kiitos Päki ja Wille hyvästä matkasta ja upeasta matkaseurasta. Kotiinpaluu on pakollinen. Mutta ehdottomasti lähtisin toistekin jos tulisi tilaisuus.